Rakkaudella raiskattu k-10

Rakkaudella raiskattu

Taivaskin olisi helvetti ilman sinua.

Satoi. Tuollaista ulkoilmaa ei voinut enää kutsua edes tihutukseksi, ei oikeastaan edes sateeksi. Se oli myrsky, joka ei nättänyt kenellekään ulkona liikkuvalle valinnanvaraa ja piiskasi naamaa. Ei ollut edes lämmintä, niin kuin kesäkuisen illan olettaisi olevan. Kiroilin itsekseni, mutisin ja tuhisin jotain hyvin epäselvää, vaikkei se ketään kiinnostanutkaan.

Pilvet olivat kokoontuneet harmaaksi, liki mustaksi harsoksi taivaankannelle ja masensivat sisintäni entisestään. Jokin paloi, se sulatti hiljalleen sydämeni kuorta ja liekit pistelivät yhä uudestaan, raskaammin, Näytin enemmän kuin säälittävältä. Olin roska, vääränlainen, saatanan poika, niin kuin isä sanoisi. Kaikki oli minun syytäni.

Meikit olivat levittyneet ohuiski, synkiksi vanoinksi, silmäkulmista aina leukaan asti. Elämäni oli loputonta uudestaan alkamista, kelaamista ja sotkua, niin kuin se kallis luomivärikin. Homo, homo, homo. Se oli jotain niin tuskallista, sisälsi vain neljä kirjainta, kaksi samaa vokaalia, mutta minulle se oli elämä, se oli minä. Se oli suuri osa persoonaani, vaikkei kukaan sitä halunnut myöntää. Minä olin homo.

Sinä iltana elämä heitti kuperkeikkaa vähän liiankin monta kertaa. Raavin tulitikkuja uudestaan ja uudestaan askia vasten, mutta tuli sammui ennen kuin ehti alkaakaan kipinöidä. Tupakka meinasi tippua kapeiden huulien välistä ja juuri kun aioin luovuttaa, jotain tapahtui. Leveä kämmen teki varjon rasian päälle ja ihmettelemättä raapaisin – siinä se syntyi.

Kohtasin ne suklaanruskeat, tummat silmät, jotka hymyilivät minulle ilman sanoja. Hän kysyi hyvinvointiani, kuin olisimme tunteneet aina. Yleensä tarkoitukseni kaikessa oli olla suuri mysteeri, enkä edes tajunnut, missä välissä lipsautin h-alkuisen sanan suustani. Tuijotin koko ajan liki hullua muistuttuvalla katseella niitä kahta nappia, täydellisissä kasvoissa.

Niin hän kirjoitti valkeaan käsivarteeni ne yhdeksän numeroa, minkä sarjan idioottikin ymmärsi puhelinnumeroksi. En harkinnut kahtaa kertaa soittamista sinulle seuraavana aamuna, tai sitä seuraavana ja niin siinä kävi; meille kehittyi peruuttamaton rakkaus. Hymyilimme, minä hymyilin ensimmäistä kertaa pitkiin aikoihin. Nauroimme, olimme avoimia kaikkien nähtäväksi, emme hävenneet, rikoimme kaikki rajat.

Mielessäni häilyi se monivärinen liekki, josta kaikki alkoi. Hieman ruskettunut kämmen suojaamassa sitä pahalta, tässä tapauksessa sateelta siis. Lirkissä oli kirkuvan punaista, oranssia, keltaistakin jossain määrin. Yhtäkkiä liekin muoto alkoi muuttua pallomaiseksi, muistos haalistuivat ja tilalle tuli ilta-aurinko.

Kello oli paljon, muttei ollut kylmä. Lämmin tuuli kiersi meidät, niin, meitä oli kaksi. Sinä toistelit nimeäni, se kuului hiljaisena muminana, en halunnut kuulla sitä. ”Anton”, sinä toistelit ärsyttävästi ja annoin kostuneiden silmien katsoa omiisi, jälleen kerran. Mutta mitä sitten näinkään? En yksinkertaisesti nähnyt niissä mitään, ne olivat välinpitämättömät ja mitäänsanomattomat, tyhjää täynnä.

Se hetki, joka tuntui pahemmalta kuin mikään, tuntui kestävän ikuisuuden. Sanasi viilsivät, kuulin ne, vaikken halunnut kuulla. Aurinko rupesi laskeutumaan tiheämpään tahtiin, minua ahdisti. Taivat oli musta ja aurinkokin päätti luovuttaa osansa pois meidän hetkestämme. Se oli meidän hetkemme, vaikkei meitä enää edes ollut. Sinun pitää lähteä, joku hoki päässäni, minun pitäisi päästä sinusta irti.

Nyt on sopiva aika miettiä, miksi kaikki kirjoittamani on menneessä aikamuodossa? Meidän tarinamme on mennyttä, murskattu, revitty ja poltettu tuhkaksi. Sinä olet lähtenyt, jättänyt minut, mutten aio syyttää sinua mistään. Koska se oli meidän tarinamme, siihen tarvittiin kaksi osapuolta. Minä päästin sinut lähtemään, miksi ihmeessä päästin hänet lähtemään, uskoakseni kyselette. Pyorittelette päitänne ja tuhahtelette epäuskoisina.

Minä en päästänyt sinua pois sen takia, etten rakastaisi sinua. Minä luovuin sinusta, koska rakastin sinua liikaa. Sydämeeni on ikuisesti kaiverrettu nimesi, Valéntino.

Pimeä huone k-13

Pimeä huone. Pimeä huone, jonka vasemmassa kulmassa oli möykky, joka liikkui aina välillä. Se piti outoa ääntä, nyyhkytti, kiroili ja tärisi. Outo kasa tärisi niin holtittomasti, että pelkäsin tämän lopulta räjähtävän, särkyvän palasina lattiaan. Yö oli pimeämpi kuin pitkiin aikoihin, se oli niin musta, ettei kukaan uskonut tämän olevan kesäpäivä. Lopulta möykky, paljastui pojaksi. Nuori miehenalku nosti päänsä ylös ja katsoi kattoon, oikeastaan katon läpi. Tämän mustat hiukset olivat sekaisin, näyttivät rasvaisilta ja silmät olivat eksyneet, punaiset itkemisestä. Niinhän sitä sanotaan, että miehet eivät useasti itke, mutta ei tätä henkilöä kukaan ollut näkemässä.

Hän oli muutenkin menettänyt uskonsa kaikkeen, hän ei välittänyt. Usko ei tarkoita vain ateistin ja uskoivaisen eroa, vaan aivan arkisia asioita. Jotkut eivät usko näyttävänsä kauniilta, mutta tämä poika oli menettänyt uskomisenlahjat kaikessa – hän ei uskonut voittoon. Huoneen seinien väriä ei erottanut, mutta uskoakseni ainakin yksi niistä oli musta, maalattu mustaksi ja ahdistavaksi. Välillä me emme ymmärrä, miksi jotkut ylipäätänsä pitävät mustasta väristä ja käyttävät sitä, mutta kuka on päättänyt, että musta on julma ja paha väri? Poika katseli hetken kattoa, pyyhki nenäänsä ja laski päänsä sitten nilkkansa vierustalle. Huoneessa oli yksi ikkuna, jossa kuu yritti piristää henkilöä.

Kuu oli myös toinen ”hyöty”, koska sen valo painautui pojan vieressä olevaa esinettä vasten, saaden sen kiiltelemään kauniisti ja niin kovin, kovin houkuttelevana. Veitsi ei ollut leipäveitsi, sillä ei aiottu tehdä mitään niin suurta vahinkoa, toinen vain halusi tuntea elävänsä. Kipu oli asia, joka muistutti meitä elämisestä, silloin tunsi jotain vahvaa. Veitsi oli linkkuveitsi, se tuli esiin punertavasta suojastaan ja poika virnisti tälle. Mustahiuksisen hampaat olivat valkeat, mutteivät erityisen hoidetut. Ei niissä ruuantähteitä ollut, henkilö ei ollut syönyt moneen päivään. Tämä oli muutenkin laiha ja kapeaharteinen, vaalea. Hän vakavoitui hetkessä, nappasi veitsen ja käänteli sitä edessään. Veitsi ei ollut oikeastaan pelkkä veitsi, sillä oli jotain ihmeellisiä keinoja ohjata ihmisiä, varsinkin näitä heikkoja.

Veitsi oli ilkeä, päättäväinen varma, houkutteleva – mutta samalla lohduttava, ystävällinen ja kaipasi läheisyyttä. Tämä poika antoi veitselle läheisyyttä, liian paljon. Veitsi ei jättänyt vaihtoehtoja, se ei antanut armoa. Mustahiuksinen ihminen, se yksi niin eksynyt ja onneton, itsesääliin hukkunut, otti veitsen käteensä. Naurahti kuivasti, kokeili terällä ihonsa pintaa, joka oli noussut kananlihalle. ”Kulta, mä olen pian sun luona, mä tulen Valéntino” tämä sanoi huonolla englannilla, katsahti taas siihen rumaan kattoon ja sulki silmänsä. Pitkät ripset laskeutuivat alas, kuten veitsikin. Koko ajan alemmas, saaden tämän irvistämään. Yhtäkkiä ote pysähtyi, veri tirskahti, mutta veitsi, se ei ollut tyytyväinen, kuten ei poikakaan.

Nuorukainen ei katsonut työnsä tuottamaa jälkeä, hipaisi veitseä, kuin ystävänä ja lopulta keräsi rohkeutensa asettaessaan kylmän esineen rinnuksilleen. Toisella kädellä lentosuukko nousi ilmaan, pyöri siinä näkymättömänä ja aika pysähtyi. Veitsi painui alemmas, pojan luomet painuivat alas, tämän suusta pääsi parahdus. Viimeinen ääni, jonka hän sanoi. Pimeä huone. Pimeä huone, jonka nurkassa ei ollut poikaa, möykkyä, sielua. Siinä oli vain ruumis.

Kii k-15

Kii 

Pidän kii tästä kaikesta, ettei kyyneleet katoa. Mä pidän kii susta kovaa, mä pidän kii liian kovaa.

Mä työnnyn rajulla voimalla sun sisään, enkä välittänyt kivusta. Liukastevoide kyllä helpotti asiaa ja kondomi turvasi tilanteen. Ei, en pelännyt että tulisit raskaaksi, eikä astmanikaan voinut levitä. En myöskään ollut mitenkään muuten tautinen tai likainen, mutta kumi oli tapa muiden joukossa. Sä kiljaisit mun korvaan säröisesti, tiesin ettet nauttinut tilanteesta, vielä. Rupesin hinaamaan itseäni edestakaisin sun lihasten ympärillä, jotka supisteli varsin ärsyyntyneenä käytöksestäni. Aloitin rauhallisilla liikkellä, varoen ja samalla silitellen sun selkää.

Korvakäytäviin tunkeutui sun voivottelu, joka ei ollut nautinnollista, mä tiesin että suhun sattui. Mä jatkoin samaa liikettä ja sun perseen seinämät raapivat arkaa lihasta, mä tunsin olevani tulessa. Roihumassa takassa, treenatun vatsan alapuolelta ainakin polviin asti. Joku, joka oli keksinyt seksin, varmaan tälläkin hetkelle naureskeli huvittuneena tilanteelle. Miksi ihmeessä aluksi piti sattua, miksei se ikuinen nautinto voinut alkaa heti ensimmäisellä työnnöllä. Pikkuhiljaa se olento kuitenkin heltyi nähdessään sun kärsivän ilmeen ja kuvittelin hullun painavan nyt jotain "good feeling"-nappia.

Mua kutsuttiin tuttuun seitsemänteen taivaaseen, kun kipu alkoi kadota kehosta ja pari odottamatonta huokaisua karkasi huulilta. Uskalsin ripeyttää tahtiani, kun sä et enää kiroillutkaan tarkoituksella. Tuntemattoman mielestä se voisi olla hauskaa, mutta sun oli tapana itsestään ruveta kiroilemaan hiljaa, jos suhun sattui. Se oli sellaista puhdasta kipua, joka viilsi sun kehoa ja lievitit sitä sanoilla. Sä olit niin aito, aina kun me rakasteltiin, sä elit sitä hetkeä tuntekkaammin kuin kukaan muu mun tuntema. Ei mulla paljon muita ollut ollutkaan, joten sut tunsi hyvin ja tiesi äänensävystä, milloin kiroilu alkoi vetää mukaansa voihkaisuja.

Sä tiukensit jalkojasi mun pakaroilla ja kiedoit tärisevät kätesi kaulalle, kun mä olin ronskisti sanottuna hinkannut sua jo mukavan kymmenisen minuuttia. Niin, sä olit mun sylissä. Se oli parhain asento meille nykyään ja mä olin monesti vaatinut nähdä sun kasvot, joka ei onnistunut jos sun selkä tervehti mun kasvoja. Sun kynnet raapivat mun ihoa väkivalloin, äänet nousivat korkeuksiin ja punaiset tekokynnet upposivat mun selkään. Mä irvistin tunteelle, mutten osannut välittää siitä tämän toisen tunteen rinnalla. Jälleen mä tihensin liikkeitäni ja tiesin olevani lähellä, liiankin lähellä.

Hätäisenä tartuin kiinni sun nivusiin, enkä ehtinyt kuin hipaista varren kärkeä kun laukesin sun sisään. Mä olin silti järjettömän ylpeä työni tuotoksesta, liikutin kättäni transsissa sun peniksellä ja lopulta päästit järjettömän vahvan äänen kurkustasi. Painoit hikisen rintakehäsi omaani vasten, irrotit kädet mun selästä, lennätit käsivartesi selkäsi taakse, joka taipui sillaksi. Se, miten sä ilmoitit kiitoksesi oli niin uniikki ja mä olin useasti ihmetellyt, miten sun selkä kaartui niin paljon. Mä henkäisin terävästi jotain 'rakastan sua' tapaista, johon et jaksanut vastata vaan halasit mua kiitollisena.

Sitten sä nousit ylös, samalla poistuen mun sisältä ja sanoit meneväsi suihkuun. Vesi valui monta minuuttia, samalla kun sä lauloit pienessä kaakeliseinien täyttämässä kopissa hiljaa ja iloisesti. Tullessasi pois ilmoitit meneväsi ulos vilvoittelemaan, kiedoit harmaan kylpytakin kauneutesi ympärille ja heitit avaimen saunan puolelle. Niin, avaimen. Meidän saunan ovessamme oli avain, joka kuului pieneen lukkoon, joka puolestaan oli entisten asujien idea. Oven alla oli minimaalisen pieni rako, joka ei tuottanut raitista ilmaa. Kuitenkin sieltä kuparinen, ohut avain silti luiskahti mukavasti rajan yli.

Mä vastaanotin sen rennosti ja heitin samalla löylyä, hymyillen itsekseni. Kun päätin lähteä ja tungin avainta lukkopesään, se ei mennytkään läpi. Yritin uudestaan, kunnes tajusin sen olevan aivan väärän mallinen. Naurahdin kuivasti, yritin peitellä hätäisyyttäni ja huutelin sua nimeltä. Kiukaan kivet hohtivat kuumina ja höyry täytti koko tilan. Mä hengittelin syvään, kuvittelin astman olevan vain sana, ei se ollut mikään ongelma. Kuitenkin, kun henkeä alkoi ahdistaa, mä päädyin karjumaan sua luokseni. Tunsin sydämen ympärille kiedotun silmukan löystyvän, kun jonkun askeleet lähestyivät.

Kävelit hitaasti kylpyhuoneen valkopuiselle ovelle ja lähemmäs hivuttautuessasi hymyilit erikoisesti virnistellen. "Bill, tää avain on väärä", mä mutisin ja toistelin sitten lausetta yhä kovempaa, kun et tuntunut kuulevan sanojani millään. Sä  tulit ihan oveen kiinni, painoit molemmat kämmenet sen polttelevaa lasia vasten ja hymy sun kasvoilla repesi nauruun. "Tietysti se on väärä, enhän mä kullalleni oikeaa antaisi." Tällaisiin tilanteisiin kokoaa voimia läpi elämän, mutta mä olin voimaton.

Mä en ymmärtänyt sun sanoja, en halunnut ymmärtää niitä, mä kuulin väärin. En voinut toitotella kuulleeni varmasti väärin, muttei tämä ollut mahdollista. Sä irrotit lakatut kyntesi, kätesi ovesta, nauroit mulle. Se ei ollut sun nauru, sä halveksit mua ja heittelit mun sydäntä käsissäsi, kunnes se lopulta tippui lattialle. Mun hengittäminen kävi yhä raskaammaksi, mä olin hävinnyt taistelussa, johon en ollut saanut valmistautua. Hiki suorastaan virtasi alaspäin ja näkökenttä täyttyi valkoisista pisteistä.

Kaksi nuorta istuivat sylikkäin rengaskeinussa, auringon laskiessa kallion taakse. Rotevampi oli kietonut vahvat kätensä omistavasti toisen ympärille, joka hymyili enkelimäisesti auringon osuessa kasvoihin. Tämän sormet hivelivät rakkaansa kämmenselkää, silittelivät rauhoittavasti. Lettipäinen suukotteli hieman nuoremmalta näyttävää poikaa valkealla kaulalle ja sai tämän sulkemaan silmänsä.

"Anton, rakastatko sä mua?" Puuterinaamainen kysyi tosikkona ja käänsi päänsä taakse, nähdäkseen toisen silmiin.

"Totta kai", vastasi se lihaskimppu ja naurahti pienesti toisen käytökselle, joka oli niin hämmentävä, ettei hän osannut suhtautua.

"Rakastaisitko sä mua, vaikka mä tekisin mitä?" Mustalla kajaalilla kehystetyt silmät iskeytyivät toisen omiin ja tämä avasi jälleen lävistetyt huulensa.

"Mä rakastaisin ja rakastan sua aina ikuisuuteen asti, vaikka sä tekisit mitä tahansa."

Puuterienkeli k-10

Puuterienkeli

Räpäytys, toinen. Värit kimalsivat auringon valossa, saaden ne hehkumaan entistä täydellisimpinä. Tuntosarvet tutkivat jotain, mistä ottaisi kiinni, löytäisi pelastuksen. Lopullisen onnen, niin kuin disneyn prinsessaleffoissa. Löytäisi turvan, paikan minne paeta. ”Ja niin he elivät elämänsä onnellisina loppuun asti”. Pah. Räpytykset ovat epätoivoisia, ankaria, siivet piiskaavat toisiaan. Jos ötököiden ilmeitä voisi nähdä, tämä laji ainakin irvistelisi. Ehkäpä itkisikin, ei sitä tiedä. Itkevätkö hyönteiset edes, nauravatko ne silloin, kun emme kuule? On varmasti moniakin asioita, mitkä päälle päin näyttävät täysin erilaiselta, kuin mitä ne voivat sisältä päin olla. Mutta siis, ei nyt karata täysin tilanteesta. Perhonen tuntee tuskaa, yrittää nousta siivilleen vaahterapuun alimmalta oksalta. Turhaan.

Jotain kuitenkin tapahtuu, hiljaisuus murtuu. Elämän, toivon pienetkin muruset palavat ja muuttuvat tuhkaksi, joka lentää kauas pois syystuulen mukana. Jostain lentää kivi, kovalla voimalla. Tämä murikka ei ole suuri, mutta ihan tarpeeksi suuri se on. Samalla se on niin pieni ja kevyt, että voi lentää kauaskin. Perhonen on niin nuori, näkee elämää vasta ensimmäisiä sekunteja. Aistit eivät ole vielä tarkat, refleksit ovat puolta hitaammat kuin aikuisilla siivekkäillä. Tämä kääntyy aavistuksen, tuntee kuinka pelko imeytyy pieniin soluihin. Kohde on herkkä, hento ja epätoivoinen. Se ei haluaisi antaa periksi, ei kukaan haluaisi. Kivi lentää, lentää hidastaen vähän vauhtiaan. Sen lähettäjä pelkää sen tippujan liian aikaisin, mutta silti perhosen vasempaan siipeen osuu. Raapaisu.

Jostain kuuluu huvittava ”twiit”-ääni. Siivet kääriytyvät kasaan, kiinni toisiinsa, suojellakseen vartaloa, joka ei enää tunne. Toisesta siivestä puuttuu puolet, kaikki kauneus muuttuu yhtä mustavalkoiseksi kuin kaikki muukin on tässä paikassa. Täydellinen luontokappale muuttuu liki olemattomaksi, muttei kuitenkaan saa tuntea sitä armoa – se ei saa kuolla. Perhonen kaatuu kyljelleen ja sätkii, pitkään ja hartaasti. Rukoilee apua, mitä tahansa, mikä voisi auttaa. Jossain kuuluu askelia, sellaisia, mitä ihmiskuulo voi tunnistaa. Kivi nostetaan maasta, loivasta montusta, minkä se jätti jälkeensä tippuessaan. Naurua, paljon pilkkaista ja halveksivaa naurua. Kuvaan ilmestyy kalmankalpea käsi, laihat sormet ja pureskellut kynnet. Kämmen nostaa puolikuolleen ilmaan.

Kyyneliset silmät, vihasta punertavat silmät tuijottavat tätä pientä, viatonta olentoa. Kivi tulee taas seuraksi, sen enempää ajattelematta se tökkää perhosta. Nauru yltyy jälleen, yksinäinen nauru kaikuu yössä. Ja tässä vaiheessa voin ilmoittaa, että älkää lukeko, jos olette herkempiä kuin Hannibal Lecter. Voitte vielä valita jonkun muun, iloisen ficin ja asettaa vaaleanpunaiset aurinkolasit silmillenne. Perhonen jää kiven alle, se painuu kämmen ihoa vasten ja sisälmykset pursuavat ulos. Vihreä neste leviää kämmenen uriin, ne ei-niin-täydelliset siivet menettävät värinsä, joka hankautuu valkeaa ihoa vasten saaden sen näyttämään oksettavalta. Sen elämä, se lyhyt, mitään sanomaton on ohi nopeammin kuin ehti alkaakaan. Käsi pyyhkiytyy pellavakankaisten housujen polvitaipeeseen.

Ei, oikeastaan mikään ei loppujen lopuksi ole täydellistä. Loppujen lopuksi mikään ei ole sitä, miltä alunperin näyttää. Tervetuloa Scwarziin – nuorten, väärinymmärrettyjen, itseensä eksyneiden ihmissielujen labyrinttiin. Mielisairaalaan.

Mitä silmät ei nää k-10

Mitä silmät ei nää

Ensimmäinen tippa tipahti nenänvarteen ja nopeutin askeliani. Aina sitä jaksettiin toitottaa, kuinka vesi oli pelastus ihmisille eikä sitä ilman voinut kukaan elää. Kuinka se puhdisti ja ravitsi koko maailmaa. Minä olin aina ajatellut, että voihan janoon juoda vaikka mehua, eivätkä kehitysmaidenkaan lapset tarvitse suihkua pysyäkseen hengissä. Kaiken lisäksi kukaan ei ikinä jaksanut ajatella veden huonoja puolia, kuten sadetta. En ollut varma, voisiko tästä vettä syyttää vaiko loputonta huonoa onnea. Otin sateenvarjon aina silloin mukaan, kun aurinko paistoi kirkkaana pilvettömällä taivalla ja tällaisina vastakohtaisina päivinä se jää aina kotiin – todellakin, aina.

Ennen kuin ehdin huomatakaan, vettä oli ruvennut tulemaan tiheämpää tahtia. Harpoin veden tulon kanssa kilpaa päämäärää kohti, mutta tiesin jo nyt häviäväni. Vaikka olinkin ollut aina hyvä liikunnassa ja omistin ihan hyvän vartalon, minulta puuttui jotain paljon tärkeämpää. Koulussa kukaan muu kuin opettaja ei kannustanut minua jatkamaan juoksemista ja loppujen lopuksi opettajakin oli saanut ”kurkkukivun keskellä kesää”. Tämä johti aika loogisesti siihen, ettei enää tuntenut itseänsä tarpeelliseksi, ei tehnyt mieli jaksaa ja yrittää. Minun omatuntoni oli horjunut niin pahasti, ettei sitä enää takaisin saisi vaikka kuinka anoisikin.

Tummat rastat rupesivat imemään vettä sisäänsä ja nyt koko naama oli jo märkä. Vaikka vaatteeni olivatkin suurta kokoa, t-paita liimautui kuin iilimato ihoon kiinni. Meinasin kaatua pari kertaa, kun yritin oikein kunnolla päästä vauhtiin. Huokauksen saattelemana heitin hupparini olkapäälle ja päätin antaa itselleni kunnon löylytyksen. Vesi ei ollut koskaan lämmintä, niin kuin suihkussa, eikä se tuntunut mukavalta. Pienempänä sitä puettiin kuravaatteet päälle ja mentiin hyppimään lätäköihin niin, että kura roiskui ympäriinsä. Tällä hetkellä, kun olin astunut turhauttavan moneen lätäkköön, ei jostain kumman syystä hymyilyttänyt se, että kalliit nauhakengät olivat läpimärät.

Sillä ei olisi ollut yhtään mitään väliä, oliko minulla sukat vai ei, koska kuitenkin varpaita palelsi järjettömästi ja tiesin, että parin kymmenen minuutin päästä niitä ei kunnolla tuntisi. Kyykistyin asfalttiin ja auoin turkoosit nauhat ja potkaisin kengät jalasta. Se tunne, kun jalkapohjan alla oli ollut edes jotain, oli aika taivaallinen tähän verrattuna. Tuntui, kuin astelisi jääpalojen päällä, eivätkä ne loppuisi ollenkaan. Hieman sama fiilis, kuin olisi astunut vahingossa naulojen päälle tai joku olisi innostunut piikittämään neuloilla. Tavallisesti olisin viljellyt suuni täyteen mitä kauheimpia ja kielletympiä kirosanoja, mutta nyt se ei vain tuntunut tarpeelliselta. Tätä minä halusin.

Jossain kauempana jyrähti ja kun tajusin kohottaa katseeni ylöspäin, taivaalla lipuvat harmaat, liki mustat pilvet irvistelivät ja nauroivat minulle. Puraisin hermostuneena huultani ja tajusin pienen kivun käyvän alahuuleni luona. Lävistys oli repäissyt huulen osittain auki ja nyt kirpelä veren maku rupesi leviämään kielelle. Suljin hetkeksi silmäni ja avatessani ne, huomasin pienen tytön tuijottavan minua epäluuloisen näköisenä. Tytön vaaleanruskeat, kiharat hiukset törröttivät jokaiseen suuntaan nallekorvaisen sateenvarjon alla. Kirkkaan vihreät saappaat olivat hieman ylisuuret noihin pieniin jalkoihin, joilla tämä neito seisoi rohkeana.

Pian joku huudahti kovaan ääneen tytön takaa, joka hätkähti kauhistunut ilme kasvoillaan. Kiharahiuksinen teki nopean käännöksen ja rupesi kirmaamaan alfaltilla pitkän, hoikan naisen luo. Mustapukuinen nainen levitti huolestuneen ja helpottuneen näköisenä kätensä ja päästi pikkuisen sylinsä kätköihin. Nainen katsoi minua kulmat kurtussa, mutten välittänyt vaan jatkoin matkaa. Lähdin suuntaamaan viistoon, kapealla sivukujalle josta kuului outoa, epämääräistä kikatusta. Kujan seinät oli spreiattu täyteen kaiken maailman koukeroita ja tekstejä, joilla jokaisella oli jokin tarkoitus – mitä minä en osannut tulkita.

Niihin oli kirjoitettu pahoja, ilkeitä ja ahdistavia lauseita, jotka masensivat minua entisestään. Silti joukkoon jotkut olivat ahtaneet kirkkaan keltaisia aurinkoja, smaileja ja sydämmiä, joiden molemmilla puolilla oli nimi. Nimet, jotka kertoivat välittämisestä. Yhtäkkiä tajusin, minne olin tullut. Sekunnin murto-osassa muistin, että minulla oli jotain, minkä takia taistella, minkä takia en ollut vielä luovuttanut. Heitin hupparini jonnekin sivuun ja otin kaiken sen nopeuden nilkkoihini, minkä sainkaan. Pian eteeni ilmestyi tutut, pienet ikkunat, puinen ovi ja kaksi kivistä porrasta. Ikkunoissa ei ollut verhoja, mutta ne olivat siisteimmät ja puhtaimmat koko kujalla. Täällä asui joku, joka piti niistä ja minusta huolta.

Painoin sydän pamppaillen ovikelloa, joka päästi kauhean kovan äänen sisätiloihin. Se soi tasan kuusi kertaa, jotta asukas ehtisi ja löytäisi ovelle. Hätkähdin rajusti, kun ovi aukesi yhtäkkiä. Pitkä, puuterikeijua muistuttava poika nojasi ovenkarmiin ja tuijotti suoraan eteensä. Hymy kaartui kasvoilleni, kun katsoin toista. Mustat hiukset olivat sekaisin ja silmät oli kehystetty tarkoin opetellulla meikillä. Hänellä oli yllään poolopaita, joka asettui hyvin hoikan ylävartalon peitteeksi ja jalassa olivat revityt farkut. Kaulassa tällä oli paljon ketjuja, helmiä, symbolisiamerkkejä ja muuta persoona kuvaavaa. Tiesin mustahiuksisen tajuavan heti, miksi en ollut tullut ajoissa kotiin, kun astuisin väliltämme sen yhden askeleen.

Tämä oli aivan hiljaa ja hiljaisuus tuntui jo liiankin piinaavalta, joten yskäisin karheasti. Nuorukainen hätkähti ja päätin tilaisuuteni tulleen. Harppasin yhden askeleen pois siitä kaikesta pahasta maailmasta, pehmeää vartaloa vasten. Sen lämmön luo, joka toisesta huokui. Tunsin toisen värähtävän ja kietoen refleksin omaisesti kätensä kaulani ympäri. Tämä tunnusteli tarkoin jokaisen yksityiskohdan ja jäi lopulta silittelemään päälakeani. ”Tom.” mustahiuksinen aloitti ja käänsi lempeät kasvonsa omiani kohti, muttei osannut jatkaa. Kiedoin vahvat käteni toisen laihan vartalon ympärille ja painauduin tiukasti Billiä vasten. ”Anteeksi, Valéntino” sanoin hiljaa ja toinen vain nyökytteli päätään, kohdistaen haaleanväriset silmänsä minua kohti. ”Tiedän, minä tiedän ja ymmärrän, Anton.” Tämä kuiskasi ja painoi samettiset huulensa omieni päälle.

Ei sokea ole tietämätön, tunteet hänkin omistaa. Mitä silmät ei nää, sen sydän ymmärtää.

サタン

ihmiset ihan yleisesti, mikä teitä vaivaa? siis jos jotain ei tarkoita ja tietää sen kaiken lisäksi satuttavan, mitä järkee sellasta paskaa on sanoo? oonhan mäki tehny virheitä joskus mutta oon oikeesti katunu ja tuntenu millasen helvetin siit saa niskaansa. sitte ku olin nytkin facebookissa ja laitoin sinne uuden kuvan, niin ei mitää ku joku tulee jo heti haukkumaan. ensin kaveri kehuu ja saa hymyn kasvoille mut eihän se siinä kauaa pysy jos joku sanoo toise kehuja valheiksi. mulla on muutenki niin paska olo että taas sain itkee kun haukuttiin. jossai kaukana mä tiiän olevani normi, mutta silti.

"hei mil taval oon läski, jäi mietityttään. en mä oikeesti suutu tai mitään"

"et sä oo millää taval kunhan tulin vaan kettuilemaan anteeksi oikeesti -"

paino on vaan luku ei oteta siitä paineita, se on vaan pieni numero joka välillä horjahtaa. ja paskaa tämä.

奇妙な

iltaa - okei eli nyt on siis todella jännä fiilis. tää on semmone pyörremmyrsky, missä on tunteita laidasta laitaan eikä niistä mistää ota selvää. ykkösenä nyt on tämä ruotsin koe, joka meni ihan päin vittuja eikä äiti edes tiiä siitä mitää. meiä luokanvalvoja on kuitenkin sen verran tarkka, että se koe on pakko palauttaa ja koska mun ihku äitini on samas opinahjossa töissä ku missä mä oon koulussa niin se saa kuitenkin tietää. aina sitä sanotaa, että parannetaa seuraavaan kertaan ja nyt mun täytyy sit todellakin noudattaa sitä. toivotaa, että saisin ees ihan okei numeron kokeesta, eikö vain?

toinen asia on niin suuri juttu kuin ikävä. siis kuuntelen yhen bändin kappaleita koko ajan ja kattelen live-dvd'eitä. mulla vaan on niin järjetön ikävä ja antaisin nyt oikeesti paljo, jos joku vaivautuis ne tänne homehtuneeseen suomeen raahaamaan. onhan ne tääl käyny ihan kiitettävän usein ja sillai, mutta ku mä en edes päässy niiden viime keikalle nii nyt yksinkertasesti vituttaa. toinen kaipuusee ja ikävään liittyvä asia on kesä. mä todellakin voisin syödä kaiken lumen pois, että kesä tulis. mä haluan auringopaisteen, lähellä olevan nestehukan ja ensinnäkin promethiusleirini.

yks ilta vaan päätin että tää tämmönen jumala-juttu ahdistaa ihan liikaa ja sitten mun piti mennä tyynesti puhumaan noille tästä, mikä sitte mun tapauksessa päätty itkemiseen. siis mähän en oikeesti vaan usko mihinkää muuhun kuin rakkauteen ensisilmäyksellä ja siihen, että valkosuklaa ei oo oikeaa suklaata - näissäkin jutuissa oon joutunu kiistelemään itteni kanssa, hahah. sitte innostuin käyttämään mun uutta älyttömän pientä kameraa ja otin kesävaatteista kuvia. uusia pitäis ostaa ja parit kengätkin haluisin, mut ekana on pakko saada tokio hotelin zimmer-cd. ps: oon kurkkukivussa, mutta kyl tästä selvitää.

eli ihan hyvää kuuluu tänään, hyvää yötä.